Tuntuu, että menneisyys kummittelee edelleenkin elämässäni. Mieheni kertoi minulle, että olin pyytänyt apua nukkuessani ja kun hän oli kysynyt mikä on, vastasin siihen että: "Lopeta! Painu helvettiin siitä!" Miehellä oli ilmeisesti kivaa, mutta todellisuudessa olin nähnyt painajaista.
Olen itse herännyt siihen monta kertaa, että puhun unissani. Heräsin kerran ja suustani tuli pitkä lause tuohon samaan tyyliin. En ole ennen puhunut unissani. Se on tullut vasta nyt.
Se saa minut huolestumaan.
Olen mielestäni tehnyt kaiken, että olisi mahdollista tehdä itselleen mielekästä tekemistä, mutta kumminkin näistä on kaikista vedetty ovi kiinni!
- En päässyt kuoroon
- En päässyt kouluu, oikeestaan onni koska en olisi jaksanut.
- Ei hyväksytty kokemusasiantuntija kurssille.
- En ole saanut tukihenkilöä
- Kela pyörittelee miten sattuu, kielteisiä päätöksiä.
- Piina jatkuuko kuntoutustuki.
Onhan tossa listaa. Vietän päivät kotona, en tunne paikkakunnalta ketään joka kanssa ystävystyä, mutta samaan aikaan olen syrjäytynyt. Haluan olla paikkakunnalla tuntematon, koska nautin siitä. Voin itkeä bussissa ja kukaan ei välitä. Se on huojentavaa, mutta samalla ahdistavaa koska on paha olla ja ketään ei kiinnosta.
Syön huonosti, en nuku enää kunnolla. Vietän päivät sisällä kotonani.
