Pää pensaaseen

 Nyt on rehellisesti kaikki mennyt päin mäntyä. Mä olen erakoitunut vuodesta 2018 lähes kokonaan. 

Ulos en uskalla mennä sillä pelkään, olemattomia mitä ei ole edes olemassa. Mietin elämääni, olenko tuomittu loppuelämäkseni pienelle kelan kuntoutustuelle (määräaikaianen eläke).

Päiväni menevät kotiaskareissa, mutta joskus en jaksa edes valmistaa ruokaa tai viedä roskia. Tuntuu siltä, että olen täysin epäonnistunut ihmisenä eikä minulla ole tulevaisuutta. Haaveeni kaatoi psykiatri joka kertoi etten tule samaan psykoterapiaa, koska se on tarkoitettu niille jotka ovat kuntoutumassa ei niille jotka istuvat kotona päivästä toiseen. Eli rehellisesti, mun pitäis hakea johonkin kouluun, alottaa se ja keskeyttää ja sillon hakea psykoterapiaa niin saisin ehkä sen.

Sairastin heinä-elokuussa todella pahan flunssan. Kävin infektio lääkärin vastaanotolla ja lähetti korona testiin. Koskaan siihen testiin en päässyt sillä hoitaja oli niin tökerö ettei antanut sopivaa aikaa. "Mä kirjaan tänne, että olet kieltäytynyt korona testistä". Anteeksi kuinka? En todellakaan jos heidän aika ei vain sovi minulle niin minkä minä sille voin. Odotin tuota kutsua viikon.

Tilasin Specsaversilta silmälasit. Päätin tällä kertaa että kauko ja lukulasit ovat ehkä paremat minulle. Kaikki meni hyvin tilaukseen asti. Kunnes tuli, että anteeksi joudumme tekemään uuden tilauksen, kun tämä entinen ei ole lähtenyt tai jotain vastaavaa prisman takia joka on silmälaseissa. Odotin parhaillaan laseja yli kuukauden. Kun menin hakemaan laseja kaikki oli päin häränpyllyä. Minusta lukulasien kehykset eivät olleet ne jotka olin tilannut. Molemmat lasit tuntuivat ihan erilaisilta, kuin kokeilemani lasit. No maksoin hampaat irvessä ja todeten, etten mene tuohon putiikkiin ikinä. Nyt jo lukulasien toinen sanka on vääntynyt ja en pysty syömään lasit päässä, kun se tuntuu todella epämukavalta. Kaukolasit toimivat hyvin, mutta tuntuu että lukulasit ovat väärät linssit. Suurentaa liikaa ja laittaa silmät todella koville. Kaukolaseissa sitä ei ole. Saa nähdä millaiseen taisteluun tässä vielä joutuu.

Elämänmuutos!

En ole tästä uskaltanut juuri mainita sillä tämä aihe elämässäni on ihan uusi juttu.

Tätä samaa skenaariota käydään uudelleen ja uudelleen, yritetään ja epäonnistutaan joskus jopa onnistutaan mutta mennään taaksepäin.

Painan tällä hetkellä n. 116kg ja pituutta minulla on vain 153cm. Vyötärönympärys 129cm.

Hurjat lukemat ja on aika alkaa tehdä asialle jotain!

Sääntönä on, että herkuttelupäiviä on vain yksi viikossa jolloin saa valita mieluisansa. Ähkyyn ei saa syödä! Nauttia siitä roskaruuasta jos mieli tekee.
Ostin itselleni irtokarkkeja ja edi energiajuomaa. Kun korkkasin energiajuoman ei oikeestaan edes tehnyt mieli juoda sitä. Kumminkin päätin että nyt kärsitään kerran on tullut valituksi.

Voin näin jälkeenpäin sanoa, että olisi mielummin pitänyt ottaa smoothieta, kuin kitata ediä ja syödä karkkia.

Elämänmuutoksessa täytyy muistaa, että kaikki on sallittua mutta kohtuudella. Et enää osta kilon karkkipussia vaan 300g max.

Diabetes kolkuttelee ovella siihen malliin, että pakko toimia.

Ajattelin, että tulen kirjoittamaan tänne kuulumisia ja samalla pitämään päiväkirjaa laihdutuksestani.

Nyt hyvää yötä!

Jätin sut taakseni älä tule eteeni!

Exäni erosta tulee kohta kolme vuotta eikä hän ole vielä jättänyt mua rauhaan!

En tajua mikä on niin vaikeeta jatkaa elämää eteenpäin!

Kun taas näin exäni laittaman sähköpostin on se roskaposti kaikkien muiden joukossa. Syy miksi avaudun tästä on se, että haluan hänen jättävän mut rauhaan.

Eikö aikuinen ihminen voi päästää vaan irti ja jatkaa elämää. Mitä niin kivaa mussa oli, että pitää ehdoin tahdoin tahtoani vastaan laittaa sähköpostia.

Googlella on nimittäin tällänen palvelu että pystyt torjumaan sähköpostin, mutta se menee roskapostikansioon. Eikä muuta. Mun mielestä tänäpäivänä pitäis olla jo sähköpostin torjuminen..

Mua ei kiinnosta exäni asiat ainoo toive mulla on jättäisi mut rauhaan. Jos en saa rauhaa mietin lähestymiskieltoa!

Lasikopissa

"Hakkaan, huudan, itken, raivoa, tökin, potkin" mikään ei riko lasikoppia.

Mulla on sellanen olo, että olen lasikopissa. Kaikki katselevat mua ja arvostelevat, mä en pysty sanomaan mitään kenellekkään Koska olen laskikopissa.

Tämä vertaus tulee ihan siitä, että oli ihminen kuka hyvänsä, hän ei tule ymmärtämään mua edes vähäsen. Kukaan ei pysty hyppäämään mun kenkiin ja elää kanssani sitä, koska toista minää ei ole olemassa.

Tuntuu pahalta, kun sairaus on vienyt todella rakkaita ihmisiä. Se on rangaistukseni?
Haluan selittää ja koittaa saada ymmärtämään läheiset mitä oikeasti sairastan ja minulla ei ole samanlaista käsitystä asiasta kuin tavallisella tallaajalla.

Eteenpäin on mentävä vaikka menetettyjä ihmisiä on ikävä.

Helvetin keinu

Paikkakunnallani en ole koko asumisaikana saanut apua. Vihdoin sain. Se oli ihan omaa ansiota ja työtä siihen, että minut ymmärretään.

Aikaisemmat postaukset voivat olla aika karuja, mutta jätän ne nähtäväksi.

Tuli uusi diagnoosi epäväkaa persoonallisuushäiriö. Tulin kotiin psykiatrilta ja ryhdyin lukemaan kyseistä diagnoosia/sairautta niin kaikki täsmäsivät minuun.

Voin sanoa, että olen tyytyväinen nyt. Ainut juttu tässä on kamppailla päivästä toiseen.

Ja jos et ole aikaisemmin lukenut blogista niin tervetuloa!

Pyrin kirjoittamaan tänne mitä mieleen tulee. Aina se ei ole niin helppoa.

Sitten kun flippaa niin flippaa!

Voin heti kirjotella, etten ole ollut järjissäni vähään aikaan. Kaikki alkoi Joulukuussa ja sitä edesmennyt vuosi. Niin paljon muutoksia elämässä.

Itsemurha on nuoruusvuosien jälkeen tullut takaisin. Tuntuu vaan välillä siltä, ettei millään ole enää järkeä. MUTTA, itsemurha ei ole mikään ratkasu olon helpottamiseen koska se on silloin lopullinen. Et nouse tai herää enää, kun tapat itsesi. Mitä jätän taakseni, surevan puolisoni, surevan suvun.
Mielestäni tämä itsemurha tilanne, kun on päällä ei näe eteenpäin, on vaan niin paha olla.

Olen saanut aikuisena tietooni sellaisia asioita jotka olisin toivonut jättää sanomatta. Kumminkin menneisyys on menneisyyttä, tulevaisuus on edessä.

Kaupungissani, kukaan ei voi auttaa minua kuin minä itse. Tottakai saan tukea puolisoltani, mutta huomaan tarvitsevani ihan psykoterapiaa.

Muutos, muuttoni jälkeen toiseen kaupunkiin oli kaikista järkevin. Siitä alko uusi elämä, mutta eihän kiinan muuria rakennettu vuodessa.

Kun elämässä tapahtuu asioita paljon, on sen vastaanottaminen aikaa vievää.

Lopulta kaiken myrsky flippauksien jälkeen, olen onnellinen näin.

Jotenkin olen aina tullut pärjäämään.

Todellisuudessa olen erakoitunut todella pahasti, mutta se on elämääni tällä hetkellä. Kyllä käyn ulkona, kaupassa. Yksi asia minulla on, ei ole fyysistä ystävää tässä kaupungissa. Oikeastaan, en kaipaa. Minulla on jäänyt elämääni ihania ihmisiä. Saan olla kiitollinen todella rakkalleeni ystävälleni joka on jaksanut minua ja takonut järkeä päähäni. Näen ystävästäni, että hän on onnellinen ja kun keskustelemme saan hyvää oloa myös häneltä. Kiitos I!

Kivikkoinen polku

Elämän tie ei ole ollut mitenkään kevyt. Tuntuu että koetellaan koko ajan vai enkö näe positiivista puolta että todellisuudessa kaikki on hyvin. Tämän olen huomannut, että mulla on asiat hyvin vaikka mielialat saahaa pahemmin kuin raskaana olevalla naisella.

Elin monta vuotta elämästäni Etelä-Suomessa pienellä paikkakunnalla. Olin kihloissa pariin otteeseen ja jos se aika lasekttaisiin yhteen rikki menee kevyesti 10-vuotta. Jokaisessa suhteessa on hyvät hetket, mutta se mitä ihminen jätti minulle matkaan mukaan, kun lähdin oli.... no sanotaan reppu. Tämän repun kanssa purku kestää pitkään. Psykoterapia varmaan tämän jotenkin aukaisee ja se, että päästää irti mennestä.

Olen asunut jo vuodesta 2017 uudessa kaupungissa. Ihmissuhteita en ole pystynyt luomaan. Minulla ei ole ystäviä tai kavereita. Itse asiassa se on ihan oma vikani, kun olen kotihiiri. Täällä viihdyn, tästä pidän. Teen asioita kotona vointini mukaan. Toivon, että olen tarpeeksi sitä mitä minulta vaaditaan.

Musta sydän

Musta sydän rikkoo parhaimmatkin välit myös sukulaisiin. Se luulee olevansa joku maailmanomistaja vaikka todellisuudessa on jotain ihan toista.

Mä en voi käsittää sitä persoonaa joka mussa näkyy. Eka tehdään ja sanotaan pahasti. En mieti vaikuttaako se ikuisesti. Mä nään pelkkää mustaa. Viha, raivo valtaa ja kaikki on päin P:tä.

Nakkelen niskojani ja mikään ei ole hyvin. Itse en tunnista sitä, että mulla on vaan oikeasti todella paha olla.

Loppu peleissä taistelen itkua ja tuskaa vastaan ja tekis mieli huutaa, mutta ei kehtaa.

Tulee hetki kun mä hajoan. Itkusta tulee hysteeristä ja meinaa alkaa oksettaa. Aivot raksuttaa, että paniikkihäiriön oireet ovat selvät, kun tämän tiedostan se pahentaa vaan oloani.

Mulle ei olla psykiatriselta annettu tähän helpotusta. Mä ja kukaan muukaan mun lähellä ei enää kohta jaksa kun olen tällänen. Ne ei vaan tajuu, että mulla on paha olla.

Mä monesti mietin mikä on viimeinen niitti tai teko. Itsemurhaa olen miettinyt ja meinanut toteuttaa, tästä ole ollut sairaalassakin, mutta ei kukaan mua auta. Resurssit kaupungissa ei vaan riitä se vaan voi joku kerta olla että joku tekisti on viimeinen kerta. Tai mä puren hammasta ja sanon seuraavalle psykiatrilleni joka on jo viides alle kahden vuoden sisään, että jotain on tehtävä. 

Lukko, möykky, ovi joka suljetaan eikä sitä saada auki. Rintaa puristaa ja kohta puristetaan jo kaulasta niin että happi tuntuu loppuvan. Sitäkö mun pitää joka päivä sietää ja vaan harjotella jotain hengitysharjoituksia. 

Vielä mä taon sairaanhoitajalle ja psykiatrille järkeä, että jotain helpotusta mun pitää saada. Oli se mitä tahansa. Mä en ole luovuttaja!

Synttärit 22.1. päivää jota en voi tietää!

Minulla on ihan yksinkertainen suunnitelma tuolle päivälle. Istun mieheni kanssa pöydässä, syömme kakkua ja juomme pari alkoholipitoista juomaa. Siinä on synttärini. Tärkeintä on se, että saan viettää sen rakkaani kanssa. Minua ei tulla repimään kotoani, että nyt lähdet miehesi jää! Ei se tulee mukaan jos vain haluaa.

En ole koskaan halunut olla keskipiste, mutta haluaisin sanoa sukulaisilleni pari valittua sanaa. Siinä on kumminkin vaarana että loukkaantuvat. MUTTA, se on mennyttä.

Olen vuosien mittaan huomannut ja kokenut, että minua käytetään hyväksi. Vaikka olen pienillä rahoilla silti tulee aina joku joka hyötyy jostakin. Siksi ehkä minusta on tullut sosiaalinen erakko.
Mitä tuo sosiaalin erakko tarkoittaa? Sitä että haluan olla ihmisten kanssa ja jutella, mutta samalla tunnen että on päästävä pois. Yleensä ystäväni paniikkikohtaus on läsnä.

Pidemmittä puheitta, onnentoivotukset ovat tervetulleita!

Kiitän yhteisistä vuosista lähimmäisiäni ja kavereitani vaikka he eivät ole jokapäiväisessä elämässäni.

Koulukiusaamiselle STOP!

Kun menin jo päivähoitoon niin minua jo kiusattiin. Jätettiin leikeistä pois tai protstoin minut laitettiin nukkumaan pinnasänkyyn ja muut jatkoivat leikkejä muualla. Kiusaaminen jatkui ammattikouluun asti. Psyykkeeni romahti jo peruskoulussa.
Muistan kuinka muut menivät aamunavaukseen, minä taas olin kuraattorilla ja kurkkasin oven lasin läpi kun muut kävelivät aamunavaukseen.

Ala-asteella paha oloni purkautui kirjoittamiseen, piirtämiseen. Se näkyi myös koulun arvosanoissa. Englanti, Historia, Biologia, Ruotsi, Äidinkieli... ei minua kiinnostaneet. Syykin selvisi, minulla on lukihäiriö joten pahoittelen jos blogissani on kirjoitusvirheitä. Äidinkielessä kun piti kirjoittaa essee tai ns. novelli jonka sai keksiä päästään se oli helppoa minulle, koska kirjoitin joka päivä. Englannin tunnit menivät niin että pidin runovihkoani tai paperinpalaa johon kirjoitin, tämä varmaan näytti siltä että opiskelin. Päin vastoin. Historian tunnilla lähettelimme kavereideni kanssa lappuja, monesti tuli että haluan keskittyä tuntiin, jutellaan välkällä.

Oli minulla myös kavereita, mutta pikkuhiljaa näistä kavereista tuli koulukiusaajiani.

Olen ottanut yhteyttä koulukiusaajiini ja kysynyt heiltä saanko kirjoittaa blogiini heistä, miten minä olen lapsuuteni kokenut ja miltä se minusta tuntui. Nimittäin on käynyt niin, että moni on vastannut

"Olimme lapsia, enkä muista mitä tuona aikana on tapahtunut."
Tähän vastaukseen tuohduin ja siksi kysyin heiltä oikeutta kirjoittaa heistä blogiini.

Nimet ovat muutettuja heidän yksityisyyttään suojaten.

Kiitos näille ihmisille jotka ovat antaneet kirjoittaa heistä, koska tämä on se jota osaan tehdä ja tulen tekemään. Koskaan ei voi tietää mitä elämänsä aikana tapahtuu. Minä uskon tällä hetkellä hyvään.
Toivon, että näistä tekesteistä on apua koulukiusatuille, koulukiusaajille sekä heidän vanhemmille.

Valitettavasti en ole saanut kaikkia ihmisiä kiinni joista haluan kirjoittaa, joten jos tunnistat itsesi tekestistä niin ota yhteyttä.

Elämän eliksiiri kohta 30-v.

Vuosi on ollut raskas, mutta samalla elämäni muuttava. Olen saanut kaipaamani sen, mitä olen aina etsinyt. Olen myös menettänyt sen mitä en olisi koskaan halunnut menettää. Elämässä joutuu tekemään päätöksiä oli ne mukavia tai raskaita.

Täytän pian 30-vuotta ja alan miettimään mitä on tapahtunut 30-vuoden aikana. Mitä olen saavuttanut? Mielestäni en mitään, sisälläni soi. Todellisuus mahtuu siihen paljon, enemmän kuin uskonkaan kun sen kirjoitan ylös ja katson mitä näinä vuosina on tapahtunut.

Viime aikoina elämääni on varjostanut paniikkikohtaukset, raivarit, ihmisten torjuminen, ahdistuneisuus ja ne edelleenkin painajaiset.

Ahdistuneisuus, se kun heräät aamulla paikkoja särkee ja ahdistaa sillä pitää kestää taas päivä itseni kanssa etten lyyhisty ja ala itkemään etten mä jaksa.
Illalla kun menet nukkumaan, käännän kylkeä udelleen ja uudelleen... ahdistaa ihan älyttömästi ja mietin mielessäni miten pääsen siitä karkuun. Tuntuu etten mitenkään. Kyyneleet valtaa silmäni ja sanon hiljaa itselleni, että nuku, huomista kun et voi tietää.

Tänään heräilen tokkuraisena, mutta tunnen että olen nukkunut jonkun verran. "Ylös kello on jo paljon". Mua väsyttää... nukahdan uudestaan. Hetken päästä herään säikähtäen että nukahdin. Nousen ylös nopeasti ja etsin vaatteitani. Tuntuu kuin universumi oli kääntynyt ympäri tuona pienenä hetkenä kun nukahdin. Todellisuus kello ei ollut edes vielä 11. Olin noni, eihän tässä mitään.
Tunnen kumminkin itseni luuseriksi.

Haluan tehdä paljon, mutta voimaa siihen en vaan löydä.

Olen keskustellut läheisteni kanssa.

itkien mulle läheinen sanoo "sun pitää päästä tosta sun negatiivisuudesta eroon"
viestillä saan "sä olet ollu mulle taakka"

Tähän haluan vastata

Musta ei tullut äitiäni, isääni, setääni, kummisetääni, kummitätiäni, serkkuani, pikkuserkkujani

nimittäin musta tuli MINÄ! Ihmistä on vaikea muuttaa, mutta jos haluaa itse muuttua pitää se ottaa pienin askelin. Edes sillä, että herää ennen klo 14.00.

Mulle psykologi aikoinaan sano, että laske 10:nen ennenkuin teet mitään. Katsotaan saanko kasaan samaan tyyliin kun 10 käskyä ne ovat vain"laske 10:nen sekuntia, ennen kuin teet mitään".

LASKE 10:NEN SEKUNTIA  ENNEN KUIN

-kosketat toista
- sanot sen ääneen
- katsot häntä
- panikoidut
- alat itkemään
- lyyhistyt lattialle ja sanot haluavasi kuolla
- alat juomaan
- mitä kirjoitat toiselle
- päässäsi alkaa kiehua ja tekee mieli raivota sille joka nyt sattuu osuumaan lähellesi
- mieti tykkääkö tämä toinen tästä asiasta josta nyt itse pidät

Siinä niitä tuli.

Oli mukava kun luit tämän. Jokaisella meillä on oikeus olla juuri sellainen kuin olemme. Emme vaan valitettavasti voi sille mitään jos sairastumme.