Mä en voi käsittää sitä persoonaa joka mussa näkyy. Eka tehdään ja sanotaan pahasti. En mieti vaikuttaako se ikuisesti. Mä nään pelkkää mustaa. Viha, raivo valtaa ja kaikki on päin P:tä.
Nakkelen niskojani ja mikään ei ole hyvin. Itse en tunnista sitä, että mulla on vaan oikeasti todella paha olla.
Loppu peleissä taistelen itkua ja tuskaa vastaan ja tekis mieli huutaa, mutta ei kehtaa.
Tulee hetki kun mä hajoan. Itkusta tulee hysteeristä ja meinaa alkaa oksettaa. Aivot raksuttaa, että paniikkihäiriön oireet ovat selvät, kun tämän tiedostan se pahentaa vaan oloani.
Mulle ei olla psykiatriselta annettu tähän helpotusta. Mä ja kukaan muukaan mun lähellä ei enää kohta jaksa kun olen tällänen. Ne ei vaan tajuu, että mulla on paha olla.
Mä monesti mietin mikä on viimeinen niitti tai teko. Itsemurhaa olen miettinyt ja meinanut toteuttaa, tästä ole ollut sairaalassakin, mutta ei kukaan mua auta. Resurssit kaupungissa ei vaan riitä se vaan voi joku kerta olla että joku tekisti on viimeinen kerta. Tai mä puren hammasta ja sanon seuraavalle psykiatrilleni joka on jo viides alle kahden vuoden sisään, että jotain on tehtävä.
Lukko, möykky, ovi joka suljetaan eikä sitä saada auki. Rintaa puristaa ja kohta puristetaan jo kaulasta niin että happi tuntuu loppuvan. Sitäkö mun pitää joka päivä sietää ja vaan harjotella jotain hengitysharjoituksia.
Vielä mä taon sairaanhoitajalle ja psykiatrille järkeä, että jotain helpotusta mun pitää saada. Oli se mitä tahansa. Mä en ole luovuttaja!
