Ovet kiinni!

On pitänyt monta kertaa kirjoittaa, mutta jotenkin se on jäänyt. Nyt ajattelin avaa hieman sydäntä.

Tuntuu, että menneisyys kummittelee edelleenkin elämässäni. Mieheni kertoi minulle, että olin pyytänyt apua nukkuessani ja kun hän oli kysynyt mikä on, vastasin siihen että: "Lopeta! Painu helvettiin siitä!" Miehellä oli ilmeisesti kivaa, mutta todellisuudessa olin nähnyt painajaista.

Olen itse herännyt siihen monta kertaa, että puhun unissani. Heräsin kerran ja suustani tuli pitkä lause tuohon samaan tyyliin. En ole ennen puhunut unissani. Se on tullut vasta nyt.

Se saa minut huolestumaan.

Olen mielestäni tehnyt kaiken, että olisi mahdollista tehdä itselleen mielekästä tekemistä, mutta kumminkin näistä on kaikista vedetty ovi kiinni!

- En päässyt kuoroon

- En päässyt kouluu, oikeestaan onni koska en olisi jaksanut.

- Ei hyväksytty kokemusasiantuntija kurssille.

- En ole saanut tukihenkilöä

- Kela pyörittelee miten sattuu, kielteisiä päätöksiä.

- Piina jatkuuko kuntoutustuki.

Onhan tossa listaa. Vietän päivät kotona, en tunne paikkakunnalta ketään joka kanssa ystävystyä, mutta samaan aikaan olen syrjäytynyt. Haluan olla paikkakunnalla tuntematon, koska nautin siitä. Voin itkeä bussissa ja kukaan ei välitä. Se on huojentavaa, mutta samalla ahdistavaa koska on paha olla ja ketään ei kiinnosta.

Syön huonosti, en nuku enää kunnolla. Vietän päivät sisällä kotonani.

Päin puuta!

Nyt asiat ovat tainneet kääntyä niin, etten pääse opiskelemaan mihinkään. Hmh?

Mitä nyt?

En oikeasti tiedä. Onhan Jyväskylällä paljon annettavaa, mutta itse en tunne vielä kaupunkia tarpeeksi hyvin eli pitää perehtyä.

Ihmisten kanssa tekeminen on mielestäni myös mieluista tekemistä.

Kun en päässyt datanomiksi, merkonomin "päivitys" perustutkintoon (on siis ihan normaali tutkinto, olisin halunnut päivittää vain osaamistani). Ja Lastenohjaajaksi minua ei valitettavasti voida valita, kuten aikaisemmissa kirjoituksissa mainitisin käsi-ihottumani takia.

Millaiset ovat tämän päivän nuoret? Voivatko ne hyvin? Onko koulukiusaaminen pahentunut viimeisen 15 vuoden aikana? Mitä apua nuoret haluaisivat?

Itse olen rankalla kädellä koulukiusattu, mutta siitä selvinnyt ja välit selvittänyt. Eli minua kiusattiin!

Haluan myös, että Jyväskylän nuorisolla on hyvä olla. Opiskelut sujuvat ja saavat toteuttaa itseään. Haluan olla se kulmakivi johon voi nojautua ja kertoa murheensa jos niitä ei koulussa uskalla kertoa tai mainita edes ääneen.

Vaikka en ole suorittanut hoitoalan koulutusta niin vaitiolovelvollisuus koskee myös minua.

Mikään ei ole niin pahempaa, kun unelmat musertuu kiusaamisen takia.

Nuorten kanssa työskentely on varmasti rankkaa ja haastavaa minulle, kun löydän sen portin jonka kautta minä voin auttaa nuoria.

Voin tehdä sen vapaaehtoistyönä, mutta toivon että ainakin matkakulut korvattaisiin. Sillä julkisilla liikkuminen on kallista. Onhan se halvempaa, kuin autolla mutta silti.

MUTTA jos matkakorvauksiin ei ole mahdollisuutta olen silti valmis auttamaan.

Jos pystyn estämään nuoren itsemurhan tai kouluampumisen se olisi voitto niin minulle kuin kaikille muille ihmisille!

Mistä ammatti?

Olen miettinyt, että mikä ammatti sopii minulle. Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, fibromyalgiaa ja nyt näköjään puhkesi nuoruuden aikainen exeema eli käsi-ihottuma.
Olen taloushallinnon merkonomi, mutta sairauksieni vuoksi opinnot kestivät 7-vuotta jonka aikana tuli pidettyä sairaslomaa, kuntoutustuella, hakea oikeaa lääkitystä. Sain kumminkin nipinapin opinnot loppuun ja se kyllä näkyy todistuksessa, että on menty siellä missä aita on matalin.
Merkonomi opinnoistani meni kaksi vuotta hyvin, kunnes psyyke romahti totaalisesti. Sinnittelin loppuun asti koulussa, kunnes huomasin että olin nukkunu koko opetustunnin.
Ei ollut vaihtoehtoja, kun jäädä sairaslomalle ja viedä kouluun todistus mikä tilanne oli.

Moni varmasti kyseenalaistaa tulevia opintojani, mutta olen tehnyt elämässäni viimeiset 1.5-vuoden aikana muutoksia jotka ovat parantaneet vain elämänlaatuani joten tahdon tehdä jotain sellaista jossa opin uutta. Siitä ei tarvitse maksaa juuri mitään, kunhan saisi mielekästä tekemistä. Uuden oppiminen on rankkaa, mutta se on myös palkitsevaa.

Pidän todella paljon kirjoittamisesta ja tiedän, ettei kaikki mene kieliopillisesti oikein, mutta tää on mun juttu. Pidän myös tietokoneista/eleketroniikasta/käsitöistä/laskemisesta. Onhan noita, mutta mikä on se koulutus tai paikka minne mennä. Se mun pitää vielä ratkaista jossain vaiheessa.

Asiat pyörii kun ympyrää, kun olen päivät yksin kotona. Kuntoutustuki päätös jumittaa kelassa kun lumiklimppi pakkasessa. Päätöstä ei tietenkään voida tehdä, ennenkuin viimeinen päätöspäivä on.
Ei koskaan ajatella, että oikeasti mulla on suunnitelmia, mutta ennen kelan päätöstä en voi juuri tehdä oikeasti yhtään mitään kun olla perhana täällä neljän seinän sisällä. Nyt tietenkin olet, lähde lenkille, mene sinne tänne tonne, ei se vaadi rahaa.

Olen käynyt paikassa joka on matalan kynnyksen paikka, mutta koen ettei se ole minun juttuni vaikka siellä kyllä tekemistä riittäisi vaikka kuinka paljon. Ympärillä sairaita ihmisiä psyykkisesti, vähän vähemmän ja vähän enemmän. En pysty menestymään tai tekemään mitään, kun joku voi tulla kertomaan sinulle yksityiskohtaisia asioita jotka pitää, pitää omana tietonaan. Se on se vaitiolovelvollisuus. Vaitiolovelvollisuus on tietysti joka paikassa minne menet, vähänkin kun olet ihmisten kanssa tekemisissä. Minulle vaitiolovelvollisuus on itsestään selvyys. Jos pihalla mummo tulee kertomaan päiväänsä ja miten terveydentilanne on, se jää vain minun tietoon ja voin kertoa hänelle että olen vaitiolovelvollinen, kaikki mitä jää meidän välisiksi pysyy myös sellaisena.

Mun on vaan pakko kirjoittaa, muuten hajoo kaikki. Tämä on tapani ollut aina purkaa omaa "tuskaani" jotta pystyn järkeilemään asioitten kanssa. Sekä tietysti jälkeenpäin lukemaan, mitä mä silloin ajattelinkaan.

Yhtä asiaa vihaan. Oikolukemista. Itse en näe virheitä, mutta kun annan tekstin toiselle se löytää ne välittömästi. Kumma juttu.

Päätetään tällä kertaa tähän. Kiitos ja hyvää "syksyn" alkua kaikille.

Millainen minun pitää olla?

Millainen ylipäätään ihmisen pitää olla, että kelpaa?

Tuntuu, että ihmisiltä vaaditaan tänäpäivänä todella paljon. Työelämä, opiskelu, aktiivimalli vaativat ihmisiltä todella paljon josta olen erittäin huolissani. Ja kysynkin selviänkö minä tässä yhteiskunnassa sellaisena joka kelpaa yhteiskunnalle. Kysynkin sinulta miltä tämä sinusta tuntuu?

Toisen ihmisen loukkaaminen on minusta viimeinen asia minkä ihminen voi tehdä! Millä oikeudella menet arvostelemaan ihmistä jos hän ei ole juuri sellainen kuin sinä olet? Kukaan meistä ei ole samanlainen kuin itse on ja se on vaan yksinkertaisesti hyväskyttävä.  Se tuntuu erittäin pahalta, kun tajuaa että 10 vuotta elämästäni on mennyt roskiin, koska toisen ajatusmaailma avautuikin minulle kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tuntuu kuin puukko olisi lyöty sydämeen ja sitä pyöritetään ympäri ja lopuksi vedetään pois. Jäljelle jää rikkinäinen sydän joka paranee ajan kanssa, kun sitä parsitaan kiinni, mutta siihen jää ikuinen arpi jota kukaan ei voi parantaa.

On olemassa sanontoja jotka koskevat juuri toista osapuolta.

-Kohtele toisia niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan

-Totean kelpaat minulle juuri sellaisena kuin olet, mutta kelpaanko minä sinulle sellaisena kuin olen?

Välillä tuntuu, että olen valittaja, huono ihminen, kun en kykene edes siivoamaan, huolehtimaan itsestäni, olen täysi nolla! Saan olla roskapussi johon heitetään kaikki paska!

MUTTA 

Kun ollaan toisen osapuolen nyt puolison kanssa niin mitä siinä pitää ottaa huomioon? Miten puolisoa kohdellaan? Miten häntä rakastetaan? Kuunteletko hänen kaikki murheensa tai valituksensa johon voisit todeta "rakas olet tuosta puhunut nyt paljon, että jos mieltäsi tämä asia painaa mieti  mikä on tärkeintä, onko se iänikuinen valittaminen vai asioille tekeminen jotain?"

Okei, suomalainen nainen ainakin vetää tosta herneet nokkaansa ja siitä syttyy riita. Riidat kuuluu parisuhteeseen MUTTA ne pitäisi myös oppia sopimimaan. Kun kiukuttelu ja riehuminen on laantunut juttelee asioista vaikka se olisikin ollut kuinka rankka päivä.

Patoaminen.... siihen voin itseni allekirjoittaa ja voin kertoa että tuon tänne juuri pahaa tuntemustani. Tuntuu, etten kelpaa sellaisena kuin olen? Miksi koen näin?

Vähättely... ei se pärjännyt siellä niin miten sitten sinä pärjäät..?? Oletko varma että jaksat?

Inho... sä olet kyllä yksi idiootti, etkö osaa edes tätä asiaa tehdä loppuun ja oikealla tavalla? Sulla puuttuu kyllä nyt jotain päästäsi kerran et osaa toimia niinkuin pitää. Päästäsi piuhat poikki niin onhan se ymmärrettävää.

Jos nämä ihmiset jotka ovat sanoneet minulle näin tunnistavat varmasti kuka on kirjoittaja ja joillekkin nimimerkkikin on tuttu. Mitä vitun väliä silläkin on? 

Tämä on mun blogini ja kirjoitan tänne omia tuntemuksiani niinkuin tossa aikaisemmin kirjoitin.

En halua olla se nalkuttaja tai roskapussi päivän päätteeksi. Haluan olla se puoliso jota pystyy rakastamaan ja nauttimaan toisen seurasta, eikä olla naama kun viilipytyllä tai norsun vitulla.

Voin nimittäin sanoa, että jossain vaiheessa kohtelu puolisoa kohtaan on samanlaista tai minun tapauksessani kun raivari iskee vielä pahempaa ja satuttaa toista niin, että siihen voi johtaa sekin että pakkaa kamansa ja häipyy elämästä. Tämäkin on tapahtunut ihan oikeasti. 

Hyväksikäyttäminen... Ketään ei saa käyttää hyväksi. Ei missään olomuodossa. 

Minua on käytetty rahallisesti hyväksi, mutta onneksi se on taakse jäänyttä elämää.

Entisistä parisuhteista puhuminen.... Joo o.. kyllä niistä tulee puhuttua, mutta kuinka paljon? Onko se kivaa kun toinen puhuu exästään? Miksi ihmiset ei mene kertomaan suoraan miltä tämä tuntuu? Miltä se sinusta tuntuu?

Minusta se tuntuu ainakin pahalta ja uskon että kun itse puhun paljon ex miehestäni tuntuu se myös puolisostani erittäin pahalta. Mutta, toistan samaa kysymystä: tule kertomaan miltä sinusta tuntuu?

Tuo julki tunteesi ja kerro että miten asiat on? Sen voi oikeasti kertoa kauniisti. Itse olen pahoitellut exästäni puhumista, mutta uskon sen johtuvan siitä että parisuhde oli erittäin vaikea ja minua pidettiin tiskirättinä. Jälkeenpäin tajusin asioita jotka oikeasti sattuivat enemmän kuin ero. Tästä voin kirjoittaa myöhemmin.

Tekstiä tuli paljon, joten lopettelen ja kirjoitan taas joku päivä uudestaan tai uuden postauksen.

-Kiitos sinulle että jaksoit lukea ja toivon että teksteistäni on joillekkin apua.

Tästä lähdetään!

Kuka minä olen? Ensimmäinen blogin julkaisu! Tervetuloa!


Siinäpä kysymys. Voin kertoa teille koko historiani, mutta veikkaan että blogista tulisi niin pitkä että väsymys iskisi lukiessa. No kerron teille hieman itsestäni.

Olen 1989 syntynyt nainen ja olen elämässäni kokenut paljon. Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, fibromyalgiaa ja on tuo uniapneakin todettu. Jos haluat tietää näistä sairauksista jotain kerron teille mielelläni lisää, laita vain kommenttia.

Syntyperäni on eteläisestä suomesta kotoisin joka on lähellä helsinkiä, muutin sieltä pois ollessani täysi-ikäinen. Muutin pieneen paikkakuntaan jossa asuin 10-vuotta. Näiden kaupunkien välillä ei ollut paljon matka eroa joten kaikki se mitä olen joutunut kokemaan, koulukiusaaminen, seksuaalinen hyväksikäyttö kaikki tuttu lisäsi tuskaa ja vihaa vuosien varella. Tunsin nämä kylät ja kaupungit tunnen liian hyvin. Osasin kaupungit ja kylät niin kuin omat taskuni.  Asuessani jo 30-vuotiaana  alkoi ahdistaa minua eikä vaikea parisuhde tuonut siihen mitään helpotusta.

Eräänä päivänä päätin, että mulle riittää ja samalla huomasin ettei minulla ole kyseisessä kylässä mitään annettavaa eikä mitään mikä toisi minulle tulevaisuutta ja olin juuri eronnut. Aloin miettimään minne muutan. Päätin että mihinkään pieneen kylään tai lähelle kotipaikkaani vaan kauemmas mitä mahdollisinta, ettei menneisyydestäni kukaan voisi minua enää satuttaa. Halusin uuden alun, uuden elämän jonka minä voin itse rakentaa juuri sellaisena kuin tahdon. Sen minä sain ja olen siitä erittäin onnellinen ja kiitollinen. Tällä hetkellä paikkakunnalla minua ei tunne ketään ja nautin siitä kun voin rauhassa mennä ja kukaan ei tule minulle ilkkumaan siitä millainen raukka olin ollut 20 vuotta sitten.

Muutin kauas, mutta näiden vuosien varrella olen huomannut sen että mitä jätän taakseni, löytyy edestäni ja se on käytävä läpi jotta pystyn jatkamaan elämääni joka on tällä hetkellä sellainen mitä olen aina halunnut.

En ole vaatinut kuuta taivaalta, vaan sen että minulla on hyvä olla, normaali arki pyörii omalla painollaan ja ihminen joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen ja minä häntä juuri sellaisena kuin hän on. Kumminkin se edellinen elämä kumpuaa välillä päälle ja ajattelin että kirjoittamalla saisin helpotusta ja tuoda luovuudella ajatukseni julki. Ehkä siitä on jollekkin apua?

Olen aina tiennyt, et ole koskaan yksin! Muista se.

Piti todellakin kertoa itsestäni. Varmasti moni odotti jotain luotteloa, mutta kun istun tietokoneen ääreen ja alan kirjoittamaan asia voikin mennä toisellalailla. En osaa kirjoittaa kieliopillisesti oikein, mutta uskon ettei se ole pääasia blogia pitäessäni. Tämä on ensimmäinen julkaisuni uuteen blogiini joten tervetuloa!